Hei Sari,

aloin tässä muistella sitä, kun vuosia sitten kuljit yhden etapin elämäni polkua rinnallani, terapeuttinani. Silloin elin vauvaperheen arkea. Olin äärimmäisen onnellinen ihanista pienistä lapsistani, mutta samanaikaisesti huomasin jonkin tumman varjon häilyvän perheemme yllä. Hiljalleen tajusin, että tuo varjo oli minun ja mieheni Akselin välille vaivihkaa kasvanut möykky. Se oli ollut olemassa pienenä jo aiemmin, mutta peittynyt elämän etappien kuten yhteisen asunnon oston, naimisiin menon ja lasten syntymän alle.

Eihän se möykky sieltä itsekseen ollut mihinkään hävinnyt. Päinvastoin se oli päässyt kaikessa rauhassa kasvamaan kaiken edellä mainitun taakse kätkeytyen. Hiljalleen huomasin, että huolimatta omalla tavallaan toimivasta ja tyydyttävästäkin lapsiperheen elämästä olin täysin vieraantunut Akselista. Välillemme oli tullut etäisyyttä, viileyttä, suorastaan kylmyyttä ja halveksuntaa, kun asiaa oikein suostuin katsomaan. Kuten varmaan muistat, Akselihan ei alkuun asiasta halunnut keskustella, niin kuin ei mistään muustakaan, mikä teki minusta entistä onnettomamman. Voi Sari, onneksi hoksaavainen ja kokenut neuvolan täti huomasi ohjata minut sinun luoksesi. Se oli yksi elämäni suuntaan ratkaisevasti vaikuttavista käänteistä.

Minusta tuntui heti luontevalle jutella sinun kanssasi. Sain purkaa ihan arkisiakin ajatuksiani, ja usein niistä päästiin vähän pintaa syvemmälle. Minulle tuli luottavainen ja lämmin olo, ja pystyin mielestäni melko rehellisesti puhumaan vaikeistakin ajatuksistani. Ja sinä kuuntelit, olit kiinnostunut, kyselit ja kommentoit. En ikinä kokenut tulleeni ohjatuksi, tuomituksi tai arvostelluksi, vaan kuulluksi ja välitetyksi. Se tuntui ihan käsittämättömän hyvälle, ja saattoi olla ensimmäisiä kertoja elämässäni kun koin niin. Koin, että sinä Sari olit siinä juuri minua varten. Minua, ajatuksiani ja tunteitani. Missään vaiheessa en saanut suoria ohjeita tai kehotuksia. Sen sijaan sinä erittäin taitavalla tavalla herättelit minut itseni miettimään asioita eri näkökulmista ja löytämään ratkaisut itsestäni. Muistan vielä äänensävysikin, kun kysyit esimerkiksi ”Mahtaakohan Akseli tietää, että ajattelet noin?”. Muistan vielä tänäkin päivänä, että Akseli tai kukaan muukaan ei todellakaan tiedä ajatuksistani, ellen niistä hänelle kerro. Hätkähdyttävää oli myös muun muassa se, miten sinä sait minut ymmärtämään lapsuudenperhettäni paremmin, ilman että tunsit tai tapasit heitä! Kävimme läpi sukupuuni. Olin etukäteen luullut sitä kevyeksi menetelmäksi; tiesinhän minä perheeseeni liittyvät faktat ilman paperille piirtämistäkin. Uskomatonta, miten se kuitenkin vaikutti! Sinun esittämien kysymystesi ja huomioidesi kautta sain uusia näkökulmia ja aloin ymmärtää omia vanhempiani paremmin. Ymmärsin, että he ovat tehneet parhaansa niillä työkaluilla, mitä heillä on ollut, niistä lähtökohdista, joista he ovat tulleet. Se oli tärkeä oivallus, ja aiemmin vanhempiani kohtaan tuntemani katkeruus ja suuttumus vaihtuivat ymmärrykseen ja hyväksymiseen. Se on jatkunut edelleen; en koe tarvetta kantaa kaunaa vaikka olisin toivonut heidän tehneen monia asioita toisin.

Tapaamisillamme siis ymmärrykseni itseäni ja taustojani kohtaan lisääntyi. Pyrin muuttamaan käytöstäni myös kotona, mutta parisuhteen ongelmat olivat liian syvällä yhden ihmisen muutettaviksi. Sinun ehdotuksestasi, hieman empien kysyin Akselin halukkuutta tulla mukaan tapaamisellemme. Yllättäen hän suostui, tosin alkuun ”vain sinun mieliksesi”. Yhteinen tapaaminen kuitenkin johti toiseen ja kolmanteen ja useampaan. Ja kuten varmaan muistat, tapasitte Akselin kanssa myös kahdestaan, jotta hän sai mahdollisuuden samankaltaiseen tutkiskeluun kuin minä olin saanut. Mieleeni on jäänyt, miten paritapaamistemme alussa luit meille aina kirjeen, jonka olit kirjoittanut edellisen tapaamisemme pohjalta. Koin sen erittäin henkilökohtaisena ja koskettavanakin – olit todella kuullut meitä. Se oli myös ajatuksia herättävää. Saimme kuulla omia sanomisiamme sinun peilaamina. Muutenkin omat ja toisen ajatukset pääsivät rauhassa tulemaan esiin, kun keskustelussa säilyi rauha. Aloimme oikeasti pysähtyä kuulemaan, mitä toisella on mielessään. Omat tulkinnat asioista osoittautuivat osin vääriksi, kun toista oikeasti kuunteli. Tämä oli mahdollista sinun luonasi, siinä tunnelmassa ja ilmapiirissä – toisin kuin kodin tulehtuneessa tukahduksessa.

Jo muutaman yhteisen tapaamisen jälkeen asiat alkoivat näyttää valoisammilta. Möykky välillämme alkoi pienentyä. Sinä taisit sanoittaa sen ääneen ennen meitä. Ei se mikään romanttisten komedioiden siirappinen loppukohtaus silti ollut, mutta riittävän merkittävä kuitenkin. Tunnistimme ja yhdessä ääneen totesimme molemmat sen, että haluamme olla yhdessä, parina ja perheenä. Emme muuttuneet ihmisinä toisenlaisiksi eikä parisuhde noussut järisyttävästi korkeammalle tasolle, mutta ymmärrys toista kohtaan ja luottamus yhteiseen päämäärään lisääntyi. Niin paljon, että perheemme on vieläkin ehjä ja täydentynyt uudella jälkikasvulla. Ilman näitä sattuman, tai johdatuksen, elämäämme tuomia käänteitä ja terapiaa en ensinnäkään ymmärtäisi itseäni, tunteitani ja tarpeitani niin hyvin. Olisin todennäköisesti katkerampi ja huonommissa väleissä vanhempieni kanssa. Akselista olisin melkoisen varmasti eronnut. Olen kiitollinen näistä käänteistä ja siitäkin, että voin edelleen kertoa sinulle kuulumisiamme. Toivon, että mahdollisimman monella ihmisellä olisi tilaisuus tutkia ajatuksiaan, tunteitaan, ihmissuhteitaan tai elämässä toistuvia hankaluuksia. Se ei ole oikotie onneen, päinvastoin täyttä työtä jonka jokainen tekee itse, mutta terapeutista saa parhaimmillaan luotettavan ja ymmärtävän matkaoppaan, joka kulkee rinnalla uteliaana kohti itsetuntemusta, ymmärrystä ja hyväksyntää. Toivon todella, että satut vielä monen ihmisen elämänpolun varrelle matkaoppaaksi.

Kiitollisin mielin, Elina